Alkaessani etsimään teemaan näkökulmia käyttäytymistieteistä ja sosiaalipsykologiasta, löysin useita selityksiä.
1. Negativity bias
Aivomme reagoivat voimakkaammin kaikkeen, mikä kuulostaa negatiiviselta. Tämä oli aikanaan selviytymiskeino: uhkien tunnistaminen pelasti hengen. Työelämässä tämä voi kuitenkin johtaa siihen, että pelkkä riskin mainitseminen varjostaa keskustelua ja herättää voimakkaita tunteita.
Kerran eräs johtaja huusi tiimilleen:“ Onko teidän pakko sanoa minun olevan huono johtaja?!” Kukaan ei ollut sanonut niin, ei edes ajatellut. Mutta reaktio oli silti tuo.
Mietitään muutamia esimerkkejä:
– Bisnes: Miten yritys epäonnistuu varmasti? Huonolla tuotteella, huonolla asiakaskokemuksella ja sillä, ettei kukaan uskalla kysyä, olemmeko oikealla polulla.
– Ihmissuhteet: Miten parisuhde tuhoutuu? Usein juuri siitä, ettei vaikeista asioista uskalleta puhua.
– Historia: Challenger-sukkulan räjähdys 1986. Jälkikäteen kävi ilmi, että insinöörit olivat varoittaneet riskistä, joka kävi toteen. Insinöörien äänet kuitenkin vaiennettiin.
Voikin kysyä, eikö todellinen negatiivisuus voi olla sitä kuuluisaa hiljaisuutta, iloista puheensorinaa ja kepeitä hymyjä? Sitä, ettei uskalleta sanoa ääneen edes sitä, minkä tietää voivan mennä pieleen.
2. Groupthink
Irving Janisin käsite ryhmäajattelusta selittää, miksi kriittiset huomiot hiljennetään. Ryhmä haluaa säilyttää harmonian tunteen, vaikka se tarkoittaisi riskien sivuuttamista. Se, joka rikkoo sopua, leimataan helposti tylsän vaikeaksi tyypiksi, vaikka hän toisi esiin projektin, asiak kuuden, ehkä liiketoiminnankin, pelastavan näkökulman. Miksi? Ehkä siksi, että joku muu pelkää menettävänsä kasvonsa. Tai siksi, että nähdään vain yksi mahdollinen tapa toimia. Ja voihan olla, että halutaan vauhdilla eteenpäin, mutta riskienhallinta unohtuu.
3. Hiljaisuuden spiraali
Elisabeth Noelle-Neumannin teorian mukaan ihmiset vaiennetaan, jos heidän näkemyksensä poikkeavat enemmistön käsityksestä. Ajoittain kuulee, että kun muut tekevät jotain, on meidänkin tehtävä. Päätöstä voidaan korostaa lauseella:” On tärkeä olla oikealla puolella”. Entä jos muut ovatkin väärässä?
Työpaikalla tämä näkyy niin, että vain positiivisen tai turvallisen tuntuiset näkökulmat nousevat esiin. Loppu jää sanomatta. Tai hiljennetään.
4. Psykologisen turvallisuuden puute
Amy Edmondsonin tutkimukset osoittavat, että riskien ja virheiden käsittely edellyttää psykologista turvallisuutta. Jos sitä ei ole, ihmiset oppivat nopeasti, että ongelmien, haasteiden, riskien, jopa kysymysten, esiin nostaminen on vaarallista omalle asemalle. Mutta miksi ihmisiä on palkattu tehtäviinsä? Turvaamaan omaa asemaa vai organisaation menestystä?
Ei ole yksittäisen ihmisen haaste se, että kun hän nostaa esiin riskin, hän kuulee olevansa“ negatiivinen”. Kysymys ei aina suinkaan ole negatiivisuudesta. Kyse on vastuusta. Ja vastuun kiertäminen voi olla hyvinkin negatiivista. Erityisesti vaikutuksiltaan.
Negatiivisen ajattelun ja inversioajattelun välillä on suuri ero. – Negatiivinen ajattelu on kyynisyyttä, luovuttamista, uskoa siihen, ettei mikään onnistu. – Inversioajattelu on viisautta, ennakointia ja kykyä nähdä tulevaisuuden riskit ennen kuin ne muuttuvat ongelmiksi.
Näiden kahden sekoittaminen on vaarallista. Kun kutsumme strategista riskienhallintaa negatiivisuudeksi, työnnämme sivuun äänen, jota organisaatiot eniten tarvitsisivat.
Suomalaisessa työelämässä hiljaisuuden kulttuuri on vahva. Maassamme on tärkeää olla sopuisia, kivoja ja edetä ilman konflikteja. Mutta onko sopuisuus aina viisautta?
Tuskin olen ainoa, joka on nähnyt, miten riskeistä puhumisen ympärillä leijuu turvattomuus. Siihen liitetään pelkoja:“ Entä jos tämä vie maineeni? Entä jos minut nähdään hankalana? Parempi olla vaiti.”
Ironia on tässä: jos kukaan ei uskalla puhua, virheistä tulee kalliimpia kuin yksikään vaikea keskustelu olisi koskaan ollut.
Minulle tämä aihe on opettanut sen, että negatiivisuuden stigma ei välttämättä kerro ihmisestä mitään pahaa. Päinvastoin. Se voi olla merkki siitä, että hän näkee kirkkaammin sen, mitä kaikki eivät halua nähdä. Ja se nähtävä voi olla olennaista ja totta. Itse arvostan korkealle poikkeavia näkemyksiä ja haastavia kysymyksiä. Ne ovat ainoita, mitkä näkemykseni mukaan mahdollistavat kehityksen.
Haluankin kysyä: Olisiko aika miettiä, miten kääntää tämä leima toisinpäin? Voisiko hankala ja epämiellyttävä ääni olla juuri se, joka tuo vastuullisuuden ja viisauden pöytään? Ehkä juuri sitä me tarvitsemme eniten?
Miten teidän työyhteisössänne suhtaudutaan siihen, että joku kysyy:“ Mitä jos tämä menee pieleen?” tai:” Olemmeko huomioineet tämän?” Onko se uhka? Mahdollisuus oppia ajoissa? Vai kenties molempia yhtä aikaa? n
4 / 2025 HR viesti 37